Olen aina ihmetellyt miten ihmiset pystyvät siiheen. Hetken hurmio ei mielestäni riitä syyksi. Keskiviikkona kuitenkin tein sen, kuljin vieraasta, isosta ovesta ilman suurempaa miettimistä ja pohtimista, ihan ex-tempore, olihan viime kerrasta kulunutkin jo yli neljä kuukautta. Jätin takkini henkariin (hengariin?), asetuin mukavasti ja annoin täysin tuntemattoman ihmisen tehdä sen. Kyseisen aktin aikana ei juuri puhuttu, kaikki hoitui siististi parilla lauseella, meno oli sujuvaa vaikka tuttuuden ja turvallisuuden tunne puuttuivatkin, siinä oli sitä kuuluisaa jännitystä. Vaan voi sitä huonoa omaatuntoa joka koputteli välillä olkapäitä, pettäjä.
Homma hoidettiin loppuun, kiitin, maksoin ja jätin yhden päivän juttuni kylmästi taakseni. Peilistä katsoi piristynyt naama, hyvin se meni. Ja sain pitkästä aikaa... otsatukan !
Kaivelin myös vähän puhelimen (kyllä, anteeksi, kamera ei pelitä, väittää ettei pattereissa ole virtaa, vaikka otin ne pakeista) muistia, ja sieltä löytyi kaksi kuvaa Helsingin reissulta/reissuilta, en enää muista ! Ja tietysti aamukaakao-kuva, kermavaahdolla, sillalla.
Ja lopuksi pari kulutettua kappaletta, uusia löytöjä (Anna Puun löydän aina toisinaan uudestaan):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti